keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Vammaisuus, buddhalaisuus ja kristinusko

Olin kerran junan ravintolavaunussa, kun yhtäkkiä viereisessä pöydässä istunut mies kysyi oliko minulla kuulolaitteet. Kun vastasin myöntävästi, hän ilmoitti voivansa rukoilla Jumalalta kuulovamman parantumista. Mikä erikoisinta, minä en ole ainoa kuulo- tai näkövammainen joka on saanut vierailta näitä lupauksia. Tämän jälkeen aloinkin miettiä uskonnon ja vammaisuuden suhdetta. Kristinusko on varmasti tuonut monelle lohtua lupaamalla Jumalan suojelusta. Mutta surullista, jos ainoaksi lohduksi jää toivo ihmeparantumisesta tai ajatus vasta kuolemanjälkeisestä onnesta vammattomana. Toisaalta mietin myös buddhalaisuutta, karman lakia ja sen ajatuksia onnellisuudesta.

Jotkut ihmiset näkevät vamman isompana ongelmana kuin se välttämättä on. Se aiheuttaa yleensä ongelmia, mutta ei välttämättä pilaa koko elämää. Sen kanssa voi oppia elämään. Vaikka vammaisuutta ei voikaan toivoa, siitä voi olla jopa etua: esimerkiksi kun sisäkorvaistutteen käyttäjä sulkee laitteensa, hänestä tulee kuuro. Näin saa paremman työskentelyrauhan kuin kuuleva voisi koskaan saada. Buddhalaisuuden näkökulmasta vammaisuus voi edistää valaistumiseen johtavia mielentiloja: elämän hyväksymistä ja tyytyväisyyttä, kärsivällisyyttä, hetkessä elämistä ja pienistä asioista iloitsemista. Joskus tuntuukin että monet kuulonäkövammaiset, jotka eivät buddhalaisuudesta ole kiinnostuneita, ovat buddhalaisempia kuin buddhalaiset itse.

Maailma ja elämä on epätäydellistä. Buddhakin julisti tämän jo ensimmäisessä neljästä jalosta totuudesta. Vammaisuus on siis vain yksi osa samaa surkeiden sattumusten sarjaa kuin kaikki muutkin elämän kolhut. Buddha käytti sanaa kärsimys tarkoittaen kaikenlaisia kielteisiä tuntemuksia ja siinä merkityksessä käytän nyt sanaa. Toisen jalon totuuden mukaan kärsimys on tunne, joka seuraa takertumisesta ajatukseen että asioiden pitäisi tai ei pitäisi olla tietyllä tapaa. Esimerkiksi siis kuulovamma ei itsessään aiheuta kärsimystä vaan takertuminen siihen, että sitä ei pitäisi olla. Kun oppii hyväksymään tilanteen niin kuin se on, lakkaa kärsimyskin.

Neljä jaloa totuutta ei kiellä yhteiskunnan palvelujen tai apuvälineiden kehittämistä. Jos kuuroutunut haluaa korvaimplantin, se todennäköisesti parantaa hänen elämänlaatuaan. Kärsimyksen syynä ei ole kaikki haluaminen - korvaimplantin kohdallahan se on jopa päinvastoin. Terveyttä ei pidä asettaa onnellisuutensa ehdoksi. Vammaisenakin voi olla onnellinen. On myös asioita, joille ei voi mitään: Sokeille ei vielä ole keksitty näköimplanttia. Elämään kuuluu edelleen sairaudet, vammat, onnettomuudet, luopuminen ja kuolema. Niin kauan kun niille asioille ei voi mitään, on opittava hyväksymään asioiden epätäydellisyys ja opeteltava luopumaan.

Uskonnoissa on saatettu ajatella, että vammaisuus on seurausta synnistä tai edellisen elämän virheiden seurausta ja karminen rangaistus. Ironisesti tämä ajatus vieläpä tekee vammasta rangaistuksen. Jos ajatellaan että vammaiset on itse ansainnut kärsimyksensä, ei heidän oikeuksistaan tarvitse välittää ja vammainen lapsi on häpeäksi perheelleen. Ja vammainen itse tuntee syyllisyyttä ja häpeää omasta vammastaan. Ei tuossa ole kristinuskon tai buddhalaisuuden kannalta paljon järkeä. Buddhan mukaan karmaa ei ohjaile mikään jumala, vaan se on luonnonlaki. Kuten painovoima. Jos hyppäät alas kalliolta, ei sen seuraus ole "painovoiman rangaistus". Lisäksi kaikki asiat eivät ole karman seurausta buddhalaisuudessakaan. Vain Buddha voi tietää johtuuko joku asia karmasta vai jostakin muusta. Lisäksi kummassakin uskonnossa kaikki ihmiset on yhtä tärkeitä - Buddhan mukaan kaikilla on valaistumisen mahdollisuus ja kristinuskon mukaan kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia. Myös itseään pitää muistaa arvostaa. Kirjoitin karman laista ja vammaisuudesta aikaisemmin.

Toinen ajattelutapa uskontojen piirissä on ollut nähdä vammaiset ja huono-osaiset hyväntekeväisyyden kohteena. Heitä auttamalla vammattomat parantavat asemaansa Jumalan silmissä tai luo positiivista karmaa seuraavaa elämää varten. Tietenkään motiivi hyväntekeväisyydelle ei saisi olla näin itsekeskeinen kristinuskossa sen enempää kuin buddhalaisuudessa. Kristinusko on ollut buddhalaisuutta aktiivisempaa. Esimerkiksi aistivammaistyön juuret Suomessa on uskonnolliset. Oli aika jolloin kuurojenpapit oli lähes ainoat viittomakielentaitoiset kuulevat Suomessa! Buddhalaisuudessa on riittänyt monesti vain se että toivoo muille hyvää, eikä aktiivista toimintaa ole edellytetty. En tiedä kovin paljon vammaisten asemasta buddhalaisissa maissa. Viime vuosikymmeninä herännyt engaged Buddhism -liike tosin on katkaissut tämän perinteen.

Buddhan mukaan onnellisuus ei ole riippuvainen elämäntilanteesta tai muista ulkoisista tekijöistä. Se on mahdollista tässä ja nyt. Toinen viesti on, että kaikki ihmiset ovat tärkeitä puutteistaan huolimatta. Samat ajatukset oikeastaan esittää myös kristinusko - huolimatta noista "ihmeparantajista". Ihmisen pitää vain hyväksyä itsensä ja elämänsä sellaisena kuin on.

1 kommentti:

  1. Vammaiselle saattaa tulla sellainen tunne, että hänen on pakko "parantua".
    Tuo on ongelma mikäli vammainen on sinut ominaisuutensa kanssa.
    Vammaisuuteen ei liity sellaista seksuaalisuus ulottuvuutta kuin esim homouteen.
    Tuskin kukaan enää sanoo, että homojen pitäisi parantua, saati että se on vamma tai sairaus. Sosialiset vammat kuten näkö, ehkä osittain kuulokin, jotka rajoittavat sosiaalista kanssakäymistä, aiheuttavat ehkä enmmän intohimoja, kuin esimerkiksi liikumisen esteet. Vaikka toki pyörätuolikin rajoittaa sosiaalista kanssa käymistä. Pyörätuolia on ehkä kuintenkin helpompi lähestyä, kuin ihmistä joka ei reagoi kuulemaansa.

    VastaaPoista